NYT HALPUUTTA JOPA 2,6 m2 / -72%!

Huonekalujen hankinta ei juuri nyt ole itselleni ajankohtaista, mutta alalla työskennelleenä mainonta osuu usein silmään. Tänään piti oikein pysähtyä asian äärelle, kun Asko lähestyi minua perinteisen paperille printatun mainosviestin muodossa. Tai ehkä on harhaanjohtavaa tai ainakin vähättelevää puhua vain yhdestä viestistä, sillä pinta-alaltaan minua lähestyttiin 2,6 neliömetrin verran! En nyt lähde vertailemaan printin ja digitaalisen mainosviestin tehoja, mutta ainakin tässä tapauksessa printti tavoitti kuluttajan kun asiasta pitää oikein muillekin kertoa.

Sain siis kaksi mainoslehtistä, joista toinen on aikakauslehden kokoinen 24-sivuinen ja toinen nelisivuinen ”jättilakana”. Julkaisuissa oli osittain samoja tuotteita, mutta hämmentävästi näiden hinnat eivät välttämättä olleet samat. Syykin selvisi tarkemmin lukemalla, sillä tämä ”jättilakana” oli yksittäisen myymälän mainos ja paksumpi aviisi oli valtakunnallinen. Vaikka tätä paperin tuhlaamista ja epäselvää hinnoittelua olisikin herkullista ruotia, eivät ne kuitenkaan ole kirjoitukseni pointti.

Se mikä sai tarttumaan aiheeseen, on mainosten pääasiallinen viesti, eli hinta ja alennusprosentti. Ymmärrän että kyseessä on tarjousmainonta, mutta vaikuttaa siltä että alennuksesta on muodostunut huonekalualan pääasiallinen viesti. Asia on mennyt itseasiassa niin pitkälle, että kuluttaja-asiamies asetti Askon ja Sotkan tammikuussa markkinointikieltoon ja määräsi ketjut omistavalle Indoor Groupille 100.000 € uhkasakon jos ei harhaanjohtavaa alennusmainontaa muuteta ohjeiden mukaiseksi. Aikarajaksi asetettiin helmikuun 2017 puoliväli. Ainakaan tänään tulleiden mainosten perusteella en koe että tyyli olisi muuttunut.

Ala näyttää jääneen jumiin alennusprosenttien maailmaan, eikä kenelläkään ole kanttia hypätä siitä ulos

Kuluttaja-asiamiehen pointti on, että ”normaali” hintataso hämärtyy, jos tuotteita jatkuvasti myydään valtavilla alennuksilla. Onhan tämä toki totta, mutta ei kai me kuluttajat nyt kuitenkaan niin tyhmiä olla, ettemme ymmärtäisi että normaali taso onkin juuri tämä alennettu hinta. Ala näyttää jääneen jumiin alennusprosenttien maailmaan, eikä kenelläkään ole kanttia hypätä siitä ulos. Tässä esimerkissä esiintyvä Asko ei ole lainkaan ainoa alennus-myyjä, vaan samassa veneessä ovat useimmat alan toimijat.

Hinta on kiistatta yksi oleellisimmista ostopäätökseen vaikuttavista tekijöistä. Mutta jos olen aikeissa hankkia esimerkiksi uuden sohvan, en ensisijaisesti tuijota mainosten alennusprosentteja kun kartoitan mahdollisia ostopaikkoja. Hinnat tulee olla selvästi näkyvissä, mutta ensisijaisesti minä kertoisin ylpeänä tuotteen ominaisuuksista näyttävien kuvien kera. Pahinta tässä ehkä onkin juuri se, että nämä hintataistelussa mukana olevat kotimaiset valmistajat eivät olekaan kovin ylpeitä, vaan käyttävät itsevalmistamiensa tuotteiden ensisijaisena myyntiargumenttina alennusta. Surullista.

Sami Pöllänen

 

TEE BUDJETTI JA OLET KOKO AJAN MYÖHÄSSÄ

Olen 20 vuotta tehnyt myynti-, kustannus- ja tulosbudjetteja. Vaikka työnantajat ovat matkalla vaihtuneet, on peruslogiikka pysynyt samana koko tuon ajan. Tyypillisesti syksyllä käynnistetään budjetointi, jonka lopputuloksena on seuraavan vuoden loppuun saakka ulottuva lukusarja. Ja tähän ”totuuteen” kulloisellakin aikavälillä toteutunutta liiketoimintaa sitten peilataan.

Eri yrityksissä on toki hyvin erilainen kulttuuri ja suhtautuminen budjettiin. Toisissa se on ehdoton alaraja tulokselle, eli taso joka minimissään tulee saavuttaa. Toisissa se voi olla ylihaasteellinen ”toivetaso”, jonka saavuttamiseen kukaan ei lähtökohtaisestikaan usko. On myös paljon yrityksiä, jotka tekevät budjetin vain puoleksi vuodeksi tai kvartaaliksi eteenpäin. Mutta yhtä kaikki, budjetteja siis tehdään.

Väitän että elämme jo nyt aikaa, jossa yrityksiä ei enää voi johtaa budjettien kautta. Ja etenkään tulevaisuudessa mikään pitkän tähtäimen suunnitelma tai budjetti ei tule kantamaan, sillä muutosvauhti on niin kova että se tulee yllättämään meidät päivittäin. Tässä murroksessa johtamisen on myös muututtava. Enää ei voida vain vahtia budjetin toteutumista ja puuttua toimintaan kun raportoitu tulos sitä vaatii. Johtamisessa vahtiminen ja kontrollointi jää sivurooliin ja tilalle tulee huomioijan ja havainnoijan roolit. Vanhalla tyylillä johtavat ovat jatkuvasti myöhässä.

“autopilotilla ajamisen aika on ohi”

Budjetoinnin hyvä puoli on se, että sen avulla toiminta (kustannukset) saadaan mitoitettua oikealle (kannattavalle) tasolle. Ongelmat tosin alkavat välittömästi, jos budjetoitaessa suunniteltu toiminnan taso ei toteudukaan. Organisaatio ei kykene muuttamaan toimintaansa nopeasti muuttunutta tilannetta vastaavaksi, koska sillä on aiemmin asetetun budjetin mukainen ”vaihde päällä”. Pahimmillaan budjetti alkaa toimia itseään vastaan hidastaen päätöksentekoa. Sitten on vielä nämä jo yleisemminkin tunnistetut budjetin varjopuolet, eli myyntiä aletaan jarruttaa tai ”siirtää eteenpäin” jos budjetoitu taso on saavutettu, tai että kustannuksia aletaan kaivaa jostain lisää koska budjetissa on varaa…

No voiko ilman budjettia elää ja toimia tuloksellisesti? Kyllä voi. Busineksen tulee lähtökohtaisesti olla oikein mitoitettua ja tuloksellista joka päivä. Budjetti ei kuitenkaan ole sama kuin visio tai päämäärä. Nämä kaikella toiminnalla tulee aina olla ja kaiken tekemisen tulee olla tavoitteellista. Ja jos toiminta hetkellisesti vaatii suuremmankin riskin ottamista ja esimerkiksi tappiollista toimintaa päämäärän saavuttamiseksi, niin silloin riskit otetaan. Mutta koko ajan pitää olla kartalla siitä onko päämäärä saavutettavissa eilen mietityillä riskeillä ja panostuksilla. Vai onko tilanne jo ehtinyt muuttua ja strategiaa pitää nopeasti muuttaa?

Oleellisin huomio joka jokaisen tulosvastuussa olevan tulisi tässä nopeasti muuttuvassa maailmassa tehdä, on katseen nostaminen budjetista reaalimaailmaan. Aiemmista hyvistä suunnitelmista tulee tilanteen muuttuessa pystyä nopeasti luopumaan ja uusi kurssi on haettava muuttuneeseen tilanteeseen sopivaksi. Autopilotilla ajamisen aika on ohi.

Sami Pöllänen

PITÄÄKÖ NE AMPUTOIDA? – JÄÄTYNEIDEN VARPAIDEN ANATOMIA

Lempiharrastukseni enduro sai taas aivan uusia ulottuvuuksia, kun sain olla mukana ammattikuskien harjoitusleirillä. Maaliskuussa ajettava perinteinen Päijänteen Ympäriajo on tänä vuonna ensimmäistä kertaa myös MM-osakilpailu ja tehdaskuskien on tästä syystä käytävä etukäteen Suomessa harjoittelemassa. Valtaosalle ulkomaisista osanottajista lumi, jää ja kylmyys ovat uusia elementtejä, eikä esimerkiksi nastarenkailla ajamisesta ole lainkaan kokemusta.

Olin perjantaina lentokentällä vastassa kun hallitseva maailmanmestari Australian Matthew Phillips ja espanjalainen Lorenzo Santolino saapuivat Suomeen. Santolino oli 9 vuotta sitten ajanut talvikilpailun Ruotsissa, mutta Phillipsille tämä oli ensikosketus lumeen. Vaikka keli oli loskainen, oli autolle kävely jo oma jännitysnäytelmänsä liukkaalla parkkipaikalla.

Lauantaina aamulla starttasimme ensimmäiset harjoitukset jäisellä peltoradalla. Aika äkkiä kävi ilmi, että ammattilainen oppii nastarenkailla ajamisen niksit nopeasti ja vauhti nousi kierros kierrokselta. Siirtyminen vähälumisille metsäpoluille ei tuonut asiaan oleellista muutosta, vaan vauhti löytyi sielläkin varsin nopeasti. Ajaminen oli ehkä jopa ennakoitua helpompaa, mutta tunti tunnilta keskustelu kääntyi enemmän varpaisiin ja sormiin. Keli oli aivan täydellinen, sillä lämpötila oli aavistuksen plussan puolella ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Silti lauseet ”my fingers are freezing” ja ”I can´t feel my toes” alkoivat toistua.

”Tuolloin vasta tajusin, kuinka itsestään selvää esimerkiksi varpaiden paleleminen meille talvessa kasvaneille on.”

Sunnuntaina pääsimmekin sitten kokemaan Päijänne Ajon todellisen luonteen, kun ajopaikkana oli yksi kilpailun vaativimmista erikoiskokeista Lahdessa. Aamu alkoi erittäin sankassa räntäsateessa, joka pikkuhiljaa muuttui pelkäksi vedeksi. Lunta oli selvästi enemmän kuin ensimmäisenä päivänä ja reitti teknisesti vaativampaa. Nyt alkoi ajaminenkin tuntua paljon vaikeammalta ja sormet sekä varpaat olivat edelleen mukana keskustelussa. Tuolloin vasta tajusin, kuinka itsestään selvää esimerkiksi varpaiden paleleminen meille talvessa kasvaneille on. Aina niitä on palellut ja aina ne ovat lopulta sulaneet. Mutta ensikertalaisten suusta tuli huolestuneita kysymyksiä siitä, että jos varpaat ovat pitkään tunnottomat, onko ne mahdollisesti amputoitava? Tähän uskalsin sentään ilman pidempää lääketieteellistä koulutustakin vastata, että tätä huolta meillä ei ole. Annoin lopulta molemmille kuljettajille vedenpitävät sukat käyttöön, ja ilmeet kirkastuivat heti.

Kolmas ja samalla viimeinen harjoituspäivä sujui hiukan kuivemmissa olosuhteissa ja edellispäivien kokemuksen perusteella pukeutuminenkin alkoi jo olla keliin sopivaa. Ajoimme pimeän tuloon saakka, jonka jälkeen veinkin vieraat lentokentälle hotelliin. Matkalla kävimme läpi päivien antia ja hauska oli kuunnella kuinka valtavan monta eri huomiota ammatikseen moottoripyörällä ajava henkilö tekee muutaman päivän aikana. Pyörän säätäminen ja oikean ajotekniikan löytäminen talvikeliin ovat isoja asioita, mutta näihin tuntui löytyvän selvät sävelet. Lopulta keskustelu kääntyi taas kylmyyteen, jonka kanssa täytyisi pystyä sitten kuukauden päästä elämään ne pari päivää. Valoin kavereihin uskoa sanomalla, että löydämme kyllä parhaat mahdolliset varusteet ja kylmyys pysyy aisoissa, vaikka tiedän varsin hyvin että jossain kohtaa kilpailua molemmilla kuljettajalla on todella kylmä.

Kuluneet neljä päivää olivat myös itselleni kokemus, joka ei heti unohdu. Ehkä päällimmäisenä kaikesta jäi mieleen nöyrä asenne, jolla molemmat ammattiurheilijat suhtautuivat heille uusiin olosuhteisiin ja asioihin. Kertaakaan ei kuulunut minkäänlaista kiukuttelua, vaikka välillä näki että nyt ollaan siellä kuuluisalla mukavuusalueen ulkopuolella. Ja olihan se kieltämättä hienoa kun saattoi antaa maailmanmestarille neuvoja. Jos ei muussa, niin ainakin sormien ja varpaiden sulattamisessa.

Asiakaspalvelun tulee tähdätä kihloihin ja kahvinkeittoon

Asiakas on hyvä, kanta-asiakas vielä parempi. Kertarahastuksen sijaan kaiken asiakaspalvelun tulisi tähdätä kanta-asiakkuuteen. Tähän ei kuitenkaan riitä hyvä palvelu, ei välttämättä edes erittäin hyvä.

Otetaan esimerkiksi vaikka kodinkonekauppa ja tilanne, että uusi TV on hankittava. Marssin Giganttiin, koska uskon sieltä löytyvän riittävä valikoima ja hinnatkin ovat varmasti kilpailukykyiset. Kohdalleni osuu erittäin fiksu ja asiantunteva myyjä ja ostan uuden telkkarin eritäin tyytyväisenä saamaani palveluun. Palvelu oli niin hyvää, että mainitsen asiasta naapurillekin. No, seuraavalla viikolla hajoaa pesukone ja uusi on saatava nopeasti. Aamupalaa syödessä huomaan Powerin mainoksen ja siinähän on juuri meille sopiva pesukone tarjouksessa! Nopeasti Poweriin ja kaupat tuli. Palvelu oli erinomaista ja olin kaikin puolin tyytyväinen sekä liikkeeseen, itse tuotteeseen, että minua palvelleeseen myyjään.

“Miten tyytyväinen asiakkaan pitää olla, että hän ei edes harkitse muita vaihtoehtoja?”

Miksi kävin peräkkäisillä viikoilla kahdessa kilpailevassa liikkeessä, vaikka sain ensimmäisestä aivan ensiluokkaista palvelua? En tiedä, mutta näin me ihmiset toimimme. Jos olisin saanut huonoa palvelua niin varmasti en menisi uudestaan, mutta hyväkään palvelu ei taannut uutta käyntiä. Mikä sitten takaisi? Miten tyytyväinen asiakkaan pitää olla, että hän ei edes harkitse muita vaihtoehtoja vaan menee aina siihen samaan kauppaan? Jopa tietäen että tuotteet eivät ole välttämättä markkinoiden halvimmat, hän silti ostaa ne kyseisestä kaupasta. Suomenkielessä ei oikein ole tähän täydellisesti sopivaa sanaa, mutta englanniksi asiakkaan pitää olla ”engaged”. Suora käännös ”olla kihloissa” ei ehkä ihan anna oikeaa kuvaa, mutta ehkä sana ”sitoutunut” on lähimpänä. Asiakkaaseen pitää pystyä vaikuttamaan henkilökohtaisella tunnetasolla ja saada aikaan sellainen luottamus, että kilpailijat eivät yksinkertaisesti pääse tähän väliin. Keinoja on varmasti monia, mutta tavoitteena tulee olla asiakkaan saaminen aidosti ”sisäpiiriin”. Kun asiakas kokee että hän on osa porukkaa, on kihlautuminen tapahtunut.

Kun ollaan erikoistavarakaupassa, tämä asia muodostuu entistä tärkeämmäksi. Jos ostettavat tuotteet liittyvät harrastukseen tai muuhun intohimon kohteeseen, on ostajalle erittäin tärkeä kokea kuuluvansa porukkaan ja mieluummin sisäpiiriin. Jos esimerkiksi golfia harrastava asiakas on päässyt paikallisen golf-kaupan takahuoneeseen juomaan kahvia ja puhumaan kauppiaan kanssa, kokee hän taatusti olevansa sisäpiirissä. Ja tilanteessa jossa asiakas marssii suoraan takahuoneeseen ja keittää itse kahvit, on kanta-asiakkuuden maksimitaso saavutettu! Tällaisen asiakkaan kanssa ei esimerkiksi hinnoista juuri keskustella. Asiakas luottaa että myyjän tekemä tarjous on kilpailukykyinen ja toisaalta ymmärtää että yritykselle pitää jäädä kaupasta katetta.

Monenlaiset kanta-asiakasohjelmat pyrkivät sitouttamaan keskitettyjen ostojen tuoman alennuksen kautta. Tämäkin toki toimii, mutta hyvän palvelun kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä. Tietenkin oheisen golf-kauppa esimerkin kaltainen tilanne on helpompi toteuttaa pienissä erikoistavarakaupoissa kuin esimerkiksi hypermarketeissa. Mutta silti kaikkien asiakaspalvelun kanssa tekemisissä olevien tulisi tähdätä asiakkaan kihlaukseen! Kahvilla tai ilman.

Sami Pöllänen

Verta, hikeä ja kyyneliä

Palataan hetkeksi viime syksyn tunnelmiin. Oheinen teksti on julkaistu Xracingin numerossa 4/2016
Janne Suominen, Pettri Silvan ja Sami Pöllänen

Vuonna 1991 kolmikko parikymppisiä nuoria lähti ensimmäiseen joukkuemaailmanmestaruuskilpailuunsa eli Six Days Enduroon. Silloin lopputuloksena oli verta, hikeä ja kyyneleitä. 25 vuotta myöhemmin ryhmä lähti uudelleen matkaan. Lopputuloksessa oli paljon samaa, mutta on maailma ehtinyt muuttuakin.

Ensimmäinen Siximme ajettiin vuonna 1991 Tsekkoslovakian Povaska Bystricassa. Kilpailullisesti reissu oli surkea, sillä Petteri (Silvan) keskeytti konerikkoon ensimmäisenä aamuna ja minä (Sami Pöllänen) sekä Janne (Suominen) loukkaantumisiin kolmantena päivänä. Jannen takaisin Suomeen järjesteleminen oli eittämättä tuon reissun suurin saavutus ja vaikka kilpailullisesti kaikki menikin penkin alle, kasvoimme kaikki varmasti ihmisinä useamman vuoden noiden muutaman viikon aikana.

Idea tämän vuoden kilpailuun lähti jo viime syksynä, kun tutkimme Espanjassa ajettavan kilpailun ennakkotietoja. Tajusimme että ensimmäisestä reissustamme on kulunut 25 vuotta ja siitä saimme hyvän teeman matkalle. 25-vuotis taiteilijajuhla!

Lähtökohdat kilpailuun olivat varsin erilaiset kuin vuonna 1991. Silloin kukaan nuorista pojista ei juuri ollut käynyt ulkomailla, puhumattakaan, että reissattaisiin lähes kolme viikkoa autolla ympäri Itä-Eurooppaa. Nyt kalusto saatiin Sherco-teamin nuoriso-osaston toimesta ajettua autolla paikalle ja veteraani-ikäiset kisakuskit hoitivat matkan herraskaisesti lentokoneella. Kaikki kuskit olivat myös jo vuosien varrella ehtineet ajaa Sixin maaliin, joten siltäkään osin paineita ei varsinaisesti ollut

Verta

Kilpailu lähti kaikkien osalta hyvin käyntiin ja pari ensimmäistä päivää meni huonoista lähtöpaikoista johtuen lähinnä hitaampia ohitellessa. Historia kuitenkin toisti rumasti itseään kolmantena päivänä. Päivän ainoa aikataulullisesti tiukka väli ja Janne kaatui siirtymällä. Tulin aikatarkastusasemalle ja aikaa jäi muutama minuutti. Jätin syömiset väliin kun tajusin, että Janne on viereisessä ambulanssissa. Hoitohenkilökunta putsasi juuri polven yläpuolelle tullutta syvää haavaa, eikä näky ollut mitenkään mielialaa kohottava. Onneksi tilanteessa ei käynyt pahemmin. Luut pysyivät ehjinä, mutta keskeytys oli tosiasia.

Kieltämättä itseäkin hiukan alkoi jännittää, toistaako historia itseään myös omalla kohdallani ja pysyvätkö luut ehjänä loppupäivän. Tosin mietin, että myös Petteri on edelleen mukana kilpailussa, eikä tästä mikään täydellinen Tsekin toisinto ainakaan siltä osin tullut.

Illalla maaliintulon jälkeen lähdimme etsimään Jannea ja silloin iski todellinen deja vu -tunnelma. Etsimme Estella-nimisestä pikkukaupungista sairaalaa, johon Janne oli tuotu. Lopulta paikka löytyi kukkulan päältä, aivan kuin 25 vuotta aikaisemmin Bratislavassa. Nyt tilanteeseen ei liittynyt teho-osaston tuomaa dramatiikkaa, vaan leppoisalla mielellä kävimme viemässä Jannen vaatekassin huoneeseen odottamaan, samalla kun potilasta ommeltiin viereisessä operaatiohuoneessa.

Hikeä

Tämän vuoden Sixin reitti ei ollut teknisesti erityisen vaativa, mutta kova vauhti teki päivistä raskaita. Säävaihtelut toivat myös oman lisänsä kilpailuun. Ensimmäiset kaksi päivää reitillä olivat vaarallisen pölyisiä ja kolmantena päivänä alkanut sade teki loppuviikosta liukkaan ja ajoittain kylmänkin. Itse sain tulehdutettua tärinän ja kylmyyden ansiosta vasemman kyynärvarren niin, että ajaminen oli paikoin todella tuskaista. Sanoinkin huollossa, että enemmän tässä tuskan hiki tulee kuin varsinaisesti kuuma. Suomeen päästyäni kävin näyttämässä kättä lääkärissä ja tohtori kysyikin, kestikö se kilpailu useamman tunnin kun on näin pahasti käsi tulehtunut? Sanoin että kestihän se…

Kyyneliä

Omalta osaltani kilpailu ei varsinaisiin kyyneleiin päättynyt, mutta äärettömään pettymykseen kuitenkin. Perjantaina päivän maaliin oli vain parin tunnin matka, kun moottoriin tuli ongelmia ja leikki jäi täysin yllättäen kesken. Siinä vuoren rinteellä istuessa ehti miettiä monenlaisia ajatuksia koko homman mielekkyydestä ja harrastuksen jatkamisesta. Nuo ajatukset tosin ovat muuttuneet kotiin päästyämme taas jo merkittävästi.

Tämän tarinan kyyneleet liittyvät joukkueen ainoan läpiajaneen kuljettajan viikon suoritusten seuraamiseen. Vaikka Petterin Espanjan ammattilaisvuosista ja edellisestä maailmanmestaruudestakin on kulunut aikaa, on hän edelleen tähti. Sekä paikallinen että kansainvälinenkin media seurasivat edesottamuksia tiiviisti läpi viikon, ja jokaisessa huollossa oli katsojia pyytämässä nimmareita ja ottamassa selfieitä. Kotimatkalla viikon tapahtumia muistellessamme tarina pysähtyi isään ja poikaan, jotka olivat tulleet varta vasten toiselta puolelta Espanjaa katsomaan Petterin ajoa. Tuota kertoessa mestarin iloisessa silmäkulmassa näkyi kyynel.

Mikä oli tarinan opetus? Ehkä ainakin se, että enduro on yhteisöllinen laji, jossa joskus luodut kaverisuhteet jatkuvat täsmälleen siitä, mihin ne viimeksi nähtäessä jäivät. Samoin tuli jälleen todistetuksi, että vaikka kymmenien vuosien kokemuksesta onkin suunnaton apu kilpailuja ajettaessa, ei kukaan kuitenkaan voi startatessa tietää, mitä kaikkea edestään saattaa löytää.

Kilpailun vanhin maaliin ajanut kuljettaja oli muuten Italian 69-vuotias Alessandro Gritti. Pelottavinta tässä on se, että me olemme 25 vuoden päästä saman ikäisiä… Onko silloin 50-vuotis taiteilijajuhlat?

Sami Pöllänen

PITÄISIKÖ GOLFIA TAI MAASTOHIIHTOA VEROTTAA? – AJATUKSIA MOOTTORIPYÖRÄVEROSTA

Suomi on ponnistellut talouden taantumassa jo vuosia. Rahat valtion talouden pyörittämiseen eivät ole riittäneet ja velkaa otetaan yhä kiihtyvällä tahdilla. Tätä kurimusta hallitus yrittää tasapainottaa ja on päättäväisesti tehnyt monta hyvää linjausta. Mukaan on valitettavasti eksynyt myös aivan käsittämätön esitys valtion talouden paikkaamiseksi: moottoripyörävero!

Meillähän on jo moottoripyörävero! Tai autoverohan sen nimi on, mutta joka tapauksessa kaikista Suomeen rekisteröitävistä moottoripyöristä maksetaan vero. Itseasiassa tuo vero on merkittävästi suurempi kuin autoissa, kun veron määrä suhteutetaan rekisteröitävän moottoripyörän hintaan. Tämän lisäksi moottoripyöristä maksetaan arvonlisävero ja jos niillä ajetaan niin polttoaineena käytettävästä bensasta maksetaan polttoainevero. Näiden lisäksi hallitus on siis keksinyt, että vielä voitaisiin vähän puristaa lisää ja alkaa verottaa moottoripyörän omistamista. Tästä ainakin itselleni herää kysymys: MIKSI? Miksi kaikista mahdollisista harrastemuodoista juuri moottoripyöräily olisi se jota pitää verottaa ja josta olisi lisää tuloja otettavissa?

Hallituksen logiikkaa noudattamalla mieleen väkisinkin tulee useita muitakin harrastemuotoja joita voitaisiin verottaa. Esimerkiksi otsikossa mainitut golf ja maastohiihto olisivat varmasti aivan yhtä hyviä verolähteitä kuin moottoripyörät. Suomen Golfliiton jäsenseuroissa on yhteensä n. 150 000 jäsentä. Jos näille kaikille laitettaisiin vuosittainen 200 € ”putteri-vero”, saataisiin valtion kassaan yhteensä n. 30 miljoonaa euroa. Eli enemmän kuin mitä moottoripyöräverolla on kaavailtu saatavan. Tai sitten tuo mainittu maastohiihto voitaisiin pistää verolle. Harrastajamäärää on hankala arvioida, mutta Wikipedia väittää että n. miljoona suomalaista harrastaa maastohiihtoa. Suoritin asiasta myös empiiristä tutkimusta ja laskin meiltä kotoa löytyvät monot. Seitsemän paria tuli vastaan helposti ja uskon että varastossa on lisää. Eli kyllä Suomesta varmuudella ainakin miljoonat monot löytyvät! Jos maastohiihtäjille laitettaisiin esim. 50 € vuosittainen ”mono-vero”, niin tuolla arvioidulla miljoonan monoparin määrällä valtion kassaan kilahtaisi 50 miljoonaa euroa, joka itseasiassa on sama määrä kuin mitä moottoripyörä- ja veneverosta on yhteensä kaavailtu saatavan. Eli heti löytyi kaksi yhtä hyvää (huonoa) harrastusmuotoa verotettavaksi kuin moottoripyörät!

Kaavaillun veron virheellisistä perusteista ja sen negatiivisista vaikutuksista löytyisi kirjoitettavaa kymmeniä sivuja. Asiaa suunniteltaessa esimerkiksi on lähdetty siitä, että rekisterissä olevat moottoripyörät toimisivat tulonlähteenä. Nyt kun asia on tullut julkisuuteen, on heti käynyt niin, että moottoripyöräilijät ovat poistaneet rekisteristä n. 100 000 pyörää eli lähes puolet koko verotettavasta kannasta! Lisäksi kaavailtu vero vähentäisi pyöräkauppaa ja sitä kautta toisi jo ennestään kärsivälle alalle lisää tappioita, työpaikkojen menetyksiä ja konkursseja. Näiden myötä vuosittaisia verotuottoja ei tulisi lisää, vaan itseasiassa tulot vähenisivät. Eli sen lisäksi että verotettava kohde on valittu jollain käsittämättömällä perusteella, on sen valmistelu tehty todella huonosti.

Pointtini kuitenkin on, että ei ihmisten harrastuksia tai harrastevälineitä pidä lähteä verottamaan. Ei niillä tämän maan taloutta saada kuntoon, vaan pikemminkin lamaannutetaan toimintaa ja ohjataan keskustelua talouden kuntoon laittamisen kannalta aivan epäoleellisiin asioihin. Nyt kun sain tämän sanottua, voin luvata että verot on vähäksi aikaa käsitelty ja seuraavaksi tulen kirjoittamaan jostain aivan muusta.

Niin ja vastauksena vielä otsikossa esitettyyn kysymykseen pitäisikö golfia tai maastohiihtoa verottaa: ei missään nimessä pidä! Mutta ei pidä moottoripyöriäkään!

Liikenneverkkoyhtiö & autovero – miten markkinahäiriö syntyi?

Olen nyt muutaman päivän ajan seurannut tapahtumia liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin julkaiseman liikenneverkon kehittämisehdotuksen ympärillä ja pakko on sanoa että vauhtia ja yllättäviä juonenkäänteitä on ollut enemmän kuin aikanaan Dallas tv-sarjassa! Lähinnä tarkastelen viime päivien tapahtumia autoalan näkökulmasta ja siitä millaisia vaikutuksia ehdotukseen sisältyvällä autoveron poistamisella olisi.

Tapahtumat alkoivat komeasti varaslähdöllä, kun Yle oli päivää ennen varsinaista suunnitelman julkistamistilaisuutta saanut tietoja itselleen. Yle julkaisi keskiviikkona uutisen: ”Yle sai Bernerin paperit: Autovero pois, myös ajoneuvo- ja polttoaineveroja lasketaan”. Perinteisesti Suomessa on riittänyt että kun julkisuudessa sanotaan sana autovero, alkaa autokaupoissa hiljainen jakso. Puhumattakaan että Yle otsikoisi autoveron poistuvan. Seuraavana päivänä julkistetun varsinaisen esityksen jälkeen keskustelu on vain kiihtynyt. On spekuloitu käytettyjen autojen arvon putoamisella, vaihtoautovarastojen arvon romahtamisella jne. Keskustelu kiihtyi jopa niin pitkälle että valtiovarainministeri Petteri Orpo antoi lauantaina lausunnon, jonka mukaan autoveroa ei poisteta ainakaan tämän vaalikauden aikana. Tämän lausunnon tavoitteena tietenkin oli rauhoittaa tilannetta ja lisätä ihmisten luottamusta tehdä autokauppaa. Vahinkoa vaan ehti jo tapahtua paljon ja ottaa aina oman aikansa että luottamus palautuu. Myös Berner otti virinneeseen autoverokeskusteluun kantaa ehdottamalla sunnuntain blogi-kirjoituksessaan 100 miljoonan euron hankintatukea uusille autoille tänä vuonna.

Nyt jos katson tätä subjektiivisesti kuluttajan näkökulmasta, niin sekavaa on! Ensin luen otsikot että autovero poistuu, sitten seuraan keskustelua siitä kuinka käytettyjen (omanikin siis) autojen arvo putoaa ja samaan aikaan käyttäjät joutuvat maksamaan uusia maksuja vuosittain, sitten ministeri sanoo että autovero ei poistu, sitten toinen ministeri ehdottaa että uusien autojen hankintaa voisi tukea 100 miljoonalla… Sanomattakin on selvää, että pää menee pyörälle ja konkreettinen markkinahäiriö on olemassa. Nyt kun ”on jo housuissa”, oleellista on että miten häiriöstä päästään eroon. Mutta kaiketi jostain pitäisi löytyä myös se viisaus ja suunnitelmallisuus ettei tällaisiin tilanteisiin jouduttaisi. Useassa yhteydessä on kyllä mainittu, että kyseessä on ehdotus ja mitään päätöksiä ei ole tehty. Tämä viesti vaan tahtoo hukkua sinne populistisempien otsikoiden alle.

Autoala on tässä höykytyksessä joutunut varsin kiusalliseen tilanteeseen. Ala kiistatta kannattaa autoveron poistamista, mutta hallitsemattomasti toteutettuna se olisi taloudellisesti tuhoisaa. Poistuessaan autovero luonnollisesti kiihdyttäisi kauppaa ja toisi alalle sen jo pitkään kaipaaman piristysruiskeen. Samalla autokanta uudistuisi, joka tarkoittaisi mm. turvallisuuden paranemista ja päästöjen vähenemistä. Uhkakuvana on lähinnä kaupan pysähtyminen päätöksiä odotellessa ja vaihtoautovarastojen arvon putoaminen uusien autojen hintojen laskun yhteydessä. Uusien autojen kauppaa olisi onneksi edelleen mahdollista hoitaa hallitusti esimerkiksi tukemalla hankintaa välittömästi muutaman kuukauden ajan ja sitten esimerkiksi syksystä eteenpäin uudet autot voitaisiin myydä takautuvasti ilman veroa vaikka laki tulisi voimaan vasta vuodenvaihteessa. Näin toimittiin mm. 2008 tapahtuneen autoveron muutoksen yhteydessä. Nyt tarvitaan vaan nopeita ja jämäköitä linjauksia asian selkiyttämiseksi.

Itse liikenneverkon yhtiöittämisessä ja käytöstä maksamisessa on mielestäni paljon hyvää. Ensiksikin pitää muistaa, että liikenne- ja viestintäministeriö on selkeästi todennut, että nykyisellä toimintatavalla valtiolla ei ole varaa edes ylläpitää nykyistä liikenneverkkoa sen kehittämisestä puhumattakaan. Eli jotain on pakko tehdä. Uskon että yhtiömuotoisena toiminta olisi selvästi nykyistä tehokkaampaa ja ainakin politikointi liikennehankkeilla vähenisi. Verkon ylläpito ja kehittäminen eivät myöskään yhtiömuotoisena olisi riippuvaisia valtion kulloisestakin taloudellisesta tilanteesta.

Mikä oli tarinan opetus? No ainakin se, että kun tuodaan täysin uusia ideoita ja merkittäviä talousvaikutteisia asioita pöytään, pitää varmistaa että asian vaikutukset ja vasta-argumentit on tarkasti mietitty viestin vastaanottavien yksilöiden näkökulmasta. Lopulta jokainen viestin vastaanottaja miettii asiaa puhtaasti omasta näkökulmastaan. Jos asiaan liittyy jonkinlainen epäilys tai uhkakuva, jää itse asia taka-alalle ja fokus on ongelmissa. Niin me ihmiset toimimme.

Sami Pöllänen

Mitä kuuluu?

Otsikon kysymyksen olen kuullut ilahduttavan monta kertaa viime viikkojen aikana ja iloista on myös ollut vastata että hyvää kuuluu! Kysymyksen taustalla on pääsääntöisesti ollut halu tietää mitä työelämääni kuuluu ja mitä tapahtui kun päätin luopua edellisestä tehtävästäni. Tiivistetysti voidaan todeta, että joku etappi tuli valmiiksi ja oli aika tehdä muutoksia. Tein suhteellisen pitkän (13 vuotta) uran saman konsernin palveluksessa ja olin onnekas saadessani tehdä tuona aikana lähes kymmentä eri tehtävää. Päätökseeni luopua viimeisimmästä positiostani ei sinällään liity mitään dramaattista, koin vain vahvasti että nyt on aika mennä eteenpäin.

Tavoitteenani on ottaa hetken aikaa rauhallisesti ja miettiä mitä isona haluan tehdä. Olen nyt pari kuukautta ihmetellyt maailman menoa ”vaihtopenkiltä” ja täytyy sanoa että täältä aukeaa aivan uudenlainen näkymä business-elämän haasteisiin. Olen ehtinyt tavata monia ihmisiä ja käydä todella hyviä keskusteluja, kiitos näistä! Aion täyttää kalenteriani tapaamisilla myös jatkossakin.

Pienen etäisyyden päästä olen myös saanut aivan uuden kuvakulman viimeisimpään toimialaani eli autojen maahantuontiin ja vähittäiskauppaan Suomessa. Hyvänä esimerkkinä toimii parhaillaan käynnissä oleva keskustelu liikenneverkosta ja autoverosta. Jos seuraisin ja kommentoisin asiaa autoalan sisältä, olisi näkökulmani kovin erilainen kuin nyt kun suhteellisen puolueettomasti voin tarkkailla asiaa. Sen olen heti huomannut, että mukaan mahtuu niin poliittista valtapeliä, liike-elämän haasteita kuin ajoittain asenteellistakin viestintää. Vielä kun asiaa maustetaan meille suomalaiselle hiukan tyypillisellä perusnegatiivisella suhtautumisella uusia asioita kohtaan, niin soppa on valmis. Tähän asiaan palaankin jo seuraavassa kirjoituksessani.

Uusi elämänvaihe on siis käynnistynyt, mutta mitä seuraavaksi? Ainakin olen päättänyt alkaa kirjoittaa blogia. Olkoon se minulle henkireikä käsitellä asioita ”vaihtopenkillä”, mutta jos kirjoituksistani joku samalla saa uutta näkökulmaa arkeensa niin mahtavaa! En halua tarkkaan rajata mitä kirjoitukseni tulevat sisältämään, mutta varmasti ainakin kannanottoja liike-elämän ilmiöihin sekä snapshotteja keski-ikäistymistä vastaan taistelevan kaverin arjesta.

Talvisin terveisin,

Pölläsen Sami