Verta, hikeä ja kyyneliä

Palataan hetkeksi viime syksyn tunnelmiin. Oheinen teksti on julkaistu Xracingin numerossa 4/2016
Janne Suominen, Pettri Silvan ja Sami Pöllänen

Vuonna 1991 kolmikko parikymppisiä nuoria lähti ensimmäiseen joukkuemaailmanmestaruuskilpailuunsa eli Six Days Enduroon. Silloin lopputuloksena oli verta, hikeä ja kyyneleitä. 25 vuotta myöhemmin ryhmä lähti uudelleen matkaan. Lopputuloksessa oli paljon samaa, mutta on maailma ehtinyt muuttuakin.

Ensimmäinen Siximme ajettiin vuonna 1991 Tsekkoslovakian Povaska Bystricassa. Kilpailullisesti reissu oli surkea, sillä Petteri (Silvan) keskeytti konerikkoon ensimmäisenä aamuna ja minä (Sami Pöllänen) sekä Janne (Suominen) loukkaantumisiin kolmantena päivänä. Jannen takaisin Suomeen järjesteleminen oli eittämättä tuon reissun suurin saavutus ja vaikka kilpailullisesti kaikki menikin penkin alle, kasvoimme kaikki varmasti ihmisinä useamman vuoden noiden muutaman viikon aikana.

Idea tämän vuoden kilpailuun lähti jo viime syksynä, kun tutkimme Espanjassa ajettavan kilpailun ennakkotietoja. Tajusimme että ensimmäisestä reissustamme on kulunut 25 vuotta ja siitä saimme hyvän teeman matkalle. 25-vuotis taiteilijajuhla!

Lähtökohdat kilpailuun olivat varsin erilaiset kuin vuonna 1991. Silloin kukaan nuorista pojista ei juuri ollut käynyt ulkomailla, puhumattakaan, että reissattaisiin lähes kolme viikkoa autolla ympäri Itä-Eurooppaa. Nyt kalusto saatiin Sherco-teamin nuoriso-osaston toimesta ajettua autolla paikalle ja veteraani-ikäiset kisakuskit hoitivat matkan herraskaisesti lentokoneella. Kaikki kuskit olivat myös jo vuosien varrella ehtineet ajaa Sixin maaliin, joten siltäkään osin paineita ei varsinaisesti ollut

Verta

Kilpailu lähti kaikkien osalta hyvin käyntiin ja pari ensimmäistä päivää meni huonoista lähtöpaikoista johtuen lähinnä hitaampia ohitellessa. Historia kuitenkin toisti rumasti itseään kolmantena päivänä. Päivän ainoa aikataulullisesti tiukka väli ja Janne kaatui siirtymällä. Tulin aikatarkastusasemalle ja aikaa jäi muutama minuutti. Jätin syömiset väliin kun tajusin, että Janne on viereisessä ambulanssissa. Hoitohenkilökunta putsasi juuri polven yläpuolelle tullutta syvää haavaa, eikä näky ollut mitenkään mielialaa kohottava. Onneksi tilanteessa ei käynyt pahemmin. Luut pysyivät ehjinä, mutta keskeytys oli tosiasia.

Kieltämättä itseäkin hiukan alkoi jännittää, toistaako historia itseään myös omalla kohdallani ja pysyvätkö luut ehjänä loppupäivän. Tosin mietin, että myös Petteri on edelleen mukana kilpailussa, eikä tästä mikään täydellinen Tsekin toisinto ainakaan siltä osin tullut.

Illalla maaliintulon jälkeen lähdimme etsimään Jannea ja silloin iski todellinen deja vu -tunnelma. Etsimme Estella-nimisestä pikkukaupungista sairaalaa, johon Janne oli tuotu. Lopulta paikka löytyi kukkulan päältä, aivan kuin 25 vuotta aikaisemmin Bratislavassa. Nyt tilanteeseen ei liittynyt teho-osaston tuomaa dramatiikkaa, vaan leppoisalla mielellä kävimme viemässä Jannen vaatekassin huoneeseen odottamaan, samalla kun potilasta ommeltiin viereisessä operaatiohuoneessa.

Hikeä

Tämän vuoden Sixin reitti ei ollut teknisesti erityisen vaativa, mutta kova vauhti teki päivistä raskaita. Säävaihtelut toivat myös oman lisänsä kilpailuun. Ensimmäiset kaksi päivää reitillä olivat vaarallisen pölyisiä ja kolmantena päivänä alkanut sade teki loppuviikosta liukkaan ja ajoittain kylmänkin. Itse sain tulehdutettua tärinän ja kylmyyden ansiosta vasemman kyynärvarren niin, että ajaminen oli paikoin todella tuskaista. Sanoinkin huollossa, että enemmän tässä tuskan hiki tulee kuin varsinaisesti kuuma. Suomeen päästyäni kävin näyttämässä kättä lääkärissä ja tohtori kysyikin, kestikö se kilpailu useamman tunnin kun on näin pahasti käsi tulehtunut? Sanoin että kestihän se…

Kyyneliä

Omalta osaltani kilpailu ei varsinaisiin kyyneleiin päättynyt, mutta äärettömään pettymykseen kuitenkin. Perjantaina päivän maaliin oli vain parin tunnin matka, kun moottoriin tuli ongelmia ja leikki jäi täysin yllättäen kesken. Siinä vuoren rinteellä istuessa ehti miettiä monenlaisia ajatuksia koko homman mielekkyydestä ja harrastuksen jatkamisesta. Nuo ajatukset tosin ovat muuttuneet kotiin päästyämme taas jo merkittävästi.

Tämän tarinan kyyneleet liittyvät joukkueen ainoan läpiajaneen kuljettajan viikon suoritusten seuraamiseen. Vaikka Petterin Espanjan ammattilaisvuosista ja edellisestä maailmanmestaruudestakin on kulunut aikaa, on hän edelleen tähti. Sekä paikallinen että kansainvälinenkin media seurasivat edesottamuksia tiiviisti läpi viikon, ja jokaisessa huollossa oli katsojia pyytämässä nimmareita ja ottamassa selfieitä. Kotimatkalla viikon tapahtumia muistellessamme tarina pysähtyi isään ja poikaan, jotka olivat tulleet varta vasten toiselta puolelta Espanjaa katsomaan Petterin ajoa. Tuota kertoessa mestarin iloisessa silmäkulmassa näkyi kyynel.

Mikä oli tarinan opetus? Ehkä ainakin se, että enduro on yhteisöllinen laji, jossa joskus luodut kaverisuhteet jatkuvat täsmälleen siitä, mihin ne viimeksi nähtäessä jäivät. Samoin tuli jälleen todistetuksi, että vaikka kymmenien vuosien kokemuksesta onkin suunnaton apu kilpailuja ajettaessa, ei kukaan kuitenkaan voi startatessa tietää, mitä kaikkea edestään saattaa löytää.

Kilpailun vanhin maaliin ajanut kuljettaja oli muuten Italian 69-vuotias Alessandro Gritti. Pelottavinta tässä on se, että me olemme 25 vuoden päästä saman ikäisiä… Onko silloin 50-vuotis taiteilijajuhlat?

Sami Pöllänen

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *